Rovasti Laestadiuksen tyttären kirje, jossa hän kertoo isävainajansa viimeisistä hetkistä Pajalan pappilassa. Laestadius kuoli 21/2 1861.

      "Pajalassa, elokuun 31 p:nä 1861

Rakas sisareni! Jumalan rauha olkoon kanssasi. Tällä toivotuksella alotan tämän kirjeeni sinulle, joka olet siellä vieraalla maalla ruumiin puolesta kauas erotettuna meistä.

Usein olen sinua muistanut, vaikka ei ole tullut sinne kirjoitetuksi. Erittäinkin on ollut mielessäni antaa sinulle tietoja rakastetun Papan iloisesta poispääsemisestä tästä maailmasta, jota minä uskon sinun haluavan tietää.

Koko menneen syksyn ja syystalven (v. 1860) oli hän huonosti voipa eikä saattanut syödä. Jos hän jotakin söi, niin hän kohta sen ylenantoi. Tästä päätti hän kuoleman ei olevan kaukana. Kun hän kinkeriä piti, vakuutti hän julistamansa opin Jumalan sanan kanssa yhtäpitäväksi ja oikeaksi, sanoen sen puolesta elävänsä ja kuolevansa sekä että hänen kuulijansa saavat syyttää itseänsä, jos he luopuvat siitä.

Ensimmäisenä sunnuntaina adventista saarnasi hän viimeisen kerran kirkossa. Moni penkeissä istuvista oli suuren surun ja äänekkään itkun valtaamana ajatellessa, että se mahdollisesti oli viimeinen kerta, kun he saavat kuulla hänen puhuvan saarnatuolista. Hänen ruumiinsa voimat kävivät heti sen jälkeen päivä päivältä yhä vain huonommiksi ja yleinen voimattomuus myös huomattavasti lisääntyi, niin ettei hän enää jaksanut pitää illoilla rukouksia, kuten tapansa oli ollut terveenä. Itse arveli hän, että "nyt näki Jumala hyväksi vapauttaa minut papinviran toimittamisesta ruumiini voimain heikkouden tähden. Jumala ottaa minut täältä pian pois."

- Iäisyysasioissa hänen ajatuksensa ja puheensa näinä aikoina vain askartelivat. En minä kuullut hänen suustansa kolmikuukautisen sairastamisensa ajalla maallista puhetta, - Kaikki hänen sanankuulijansa jätti hän Jumalan haltuun. "Ei tule tunnolleni syytöstä siitä, etten ole heille ahkeroinut ilmoittaa kaikkea Jumalan neuvoa heidän autuaaksitulemiseksi enkä säästänyt ruumiini ja sieluni voimia, sanoi hän." Vaikuttakoon itse Jumala heissä, että he minun kuoltuani ottaisivat paremmin vaaria puheistani ja ymmärtäisivät sen kätkeä sydämeensä.

Iloisena ja tyytyväisenä makasi hän tautivuoteellaan. Lujasti ja ankarasti sanoi hän totuuden kaikille suruttomille, mutta heränneitä ja uskovia puhutteli hän rakkaudella. Vaikka tautinsa oli raskas ja tuskallinen, niin ei hän koskaan ollut kärsimätön. Yhtäkaikki anoi hän muutamia päiviä ennen kuolemaansa Mammalta anteeksi tunnustaen silloin, että hän oli jonkun kerran tuntenut häntä kohtaan kärsimättömyyttä. Joku päivä ennen kuolemaansa, kun hänellä vielä oli puhetaito, sanoi hän ensin Mammalle hyvästit ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut heille onnea maailmassa ja siunannut heidän avioliittonsa keskinäisellä rakkaudella ja ilolla.

Minä sanoin myös hänelle viimeiset hyvästit. Minulle hän ei saattanut sanoa mitään, sillä hän tuli kovin liikutetuksi hyvästelymme aikana. Muuten oli hän sairastusaikana usein liikutuksissa ja halusi, että hänelle luettaisiin saarnojansa, joita hän oli pitänyt kristityille sairaille. Raamattua luki hän usein ja veisaili Siionin virsiä, etenkin semmoisia, joissa puhuttiin kilvoittelijain ja voittajain palkasta. Hän oli niinkuin se, joka jo on voittanut. Hänen silmistään kuvastui ikäänkuin hän katselisi ja nauttisi tulevaisen elämän suloisuutta.

Rakas sisareni! En osaa oikein kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaa sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa syrjällä ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi jo eläissänsä vieraana tälle maailmalle.

Kolme päivää ennen kuolemaansa menetti hän puhekyvyn. Tyytyväisenä hän siinä makasi kaiken sen ajan katsellen ympärillä seisovia hymyhuulin - iloisena ja onnellisena. Hän olisi halunnut ääneen puhua läsnäoleville, mutta ei ollut siihen voimaa. Loppuhetkensä oli keveä. Ainoastaan muutamia kertoja puhalsi hän syvempään henkeänsä ja niin siirtyi kuolematon osa tästä kuolevaisuudesta kuoleman portin sisäpuolelle.

Uskollisen sielunpaimenen poissiirtyminen jätti vilpittömän eroikävän ja murheen ei ainoastaan kristittyihin ja heränneisiin, vaan myös siuruttomiin. Silloin vasta tunto soimasi heitä, että olivat sulkeneet korvansa hänen rakkaille varoituksilleen. Nyt he ymmärsivät, että palava kynttilä oli sammunut heidän keskeltään eikä ollut enää sitä, joka olisi iltaisin käynyt heidän pirtissään rukousten pidossa ja etsimässä suruttomia rakkauden hellillä manauksilla heidän pimeässä loukossansa.

- Monta ihmistä on tämän tapauksen johdosta herännyt ajattelemaan vakavasti sielunsa pelastusta tässä Pajalan kylässä, mutta etenkin muissa kylissä. Veljellinen rakkaus, hartaus ja yksimielisyys on tullut kristittyjen kesken suuremmaksi, kun ei ole enää kuka heitä opettaisi ja ruokkisi rieskalla, kuten äiti lastansa.

Suurella sydämen murheella myös me, hänen lapsensa, kaipaamme häntä. Hänen kuolemansa on suuresti kehoittanut meitä uuteen hartauteen, erinomattain tunnen minä olevani suuresti kehoitettuna uskomisessani, minä, joka sain koko sairastusaikansa istua hänen vuoteensa syrjällä ja kuulla hänen, poislähtevän, puheita ja nähdä sen ilon ja rauhan, joka hänellä oli.

Ei nyt muuta, rakas sisar, mutta kilvoitelkaamme hyvä uskon kilvoitus, että me saisimme samankaltaisella uskon varmuudella, ilolla ja rauhalla muuttaa maisen majamme. Sodassa syntiä ja pahuutta vastaan täytyy meidän olla niinkauan kuin olemme täällä, mutta suuri on se palkan maksu, joka meitä ja kaikkia uskovaisia odottaa toisella puolen hautaa.

Älä sinäkään väsy, vaan ole ahkera rukoilemaan Jumalaamme ja ole varma siitä, että me saamme elämän kruunun Hänen oman lupauksensa ja Poikansa Jeesuksen Kristuksen ansion kautta. Hän se on, joka tämän on luvannut niille, jotka loppuun asti vahvana pysyvät.  - Sydämellisiä rakkauden terveisiä lähettävät Mamma ja muut Pajalan kristityt, mutta ole ensin ja viimeksi tervehditty minulta mieheni kanssa.

Sisaresi Sofia Niva."

_

Lähde: Aatu Laitinen: Muistoja Lapin kristillisyydestä ss.24-27