Lutherin Kirkkopostillasta (ss. 183-193), Helsinki, Weilin & Göös 1885.

N:o 17. Kolmantena Sunnuntaina Loppiaisesta.

Evank. Matth. 8: 1-13.

Koska Jesus astui alas vuorelta, seurasi häntä paljo kansaa. Ja katso, spitalinen mies tuli, kumarsi häntä, ja sanoi: Herra, jos vain tahdot, voit sinä minun puhdistaa, j. n. e.

1. Tämä evankeliumi opettaa meille kaksi esimerkkiä uskosta ja rakkaudesta: ensimmäisen spitalisesta, toisen sadanpäämiehestä. Katselkaamme ensiksi spitalista. Ei olisi hän totisesti rohjennut astua Jesuksen eteen rukoilemaan häneltä puhdistusta, jollei hän kaikesta sydämmestä olisi uskonut Jesusta niin lempiäksi ja armolliseksi, että hän häntä auttaisi. Sillä spitalisena olisi hänen lain jälkeen tullut kaikkia paeta, eikä tulla muitten ihmisten ilmoihin. Kuitenkin tästä laista huolimatta ja ehkä kuinka puhdas ja pyhä Kristus oli, tunkeupi hän sittenkin hänen seuroihinsa.

2. Tässä näet, miten usko käyttäypi Kristusta kohtaan: ei se ajattele yhtäkään muuta, kuin etsiä ja löytää Kristuksen sulaa lempeyttä ja armoa, ilman kaikkea omaa ansiota. Sillä eihän sovi sanoa tämän spitalisen millään puhtaudellansa ansainneen päästä näin lähelle Kristusta, häntä puhuttelemaan ja häneltä apua anomaan. Senpätähden juuri, että hän tuntee saastaisuutensa ja mahdottomuutensa, astuu hän sitä lähemmä Kristusta, katsoen yksistään hänen hyvyyttänsä. Tämä onpi oikia usko, elävä uskaltaminen Jumalan lempeyteen. Sydän, joka näin tekee, se oikein uskoo: vaan joka ei näin tee, ei se oikein usko: joten sellaiset tekevät, jotka eivät rakasta sulaa Jumalan hyvyyttä, vaan kurkistelevat ensin ympärillensä hyviin töihinsä, ja kuinka niillä olisivat mahdolliset ansaitsemaan hänen hyvyyttänsä. Tämmöiset eivät ikään uskallakaan oikein toden teolla Jumalaa avuksi huutamaan, eikä hänen turviinsa tulemaan.

3. Tämmöinen spitalisen uskallus, eli usko eli tieto Kristuksen hyvyydestä, ei olisi suinkaan syntynyt tässä spitalisessa hänen omasta järjestänsä, jollei hän olisi kuullut hyvää sanomaa Kristuksesta, nimittäin, kuinka lempiä, armollinen (ja) laupias hän oli, auttoi ja antoi, lohdutti ja neuvoi sitä, kuin vain hänen tykönsä tuli. Tämmöinen sanoma oli epäilemätä ehtinyt hänenkin korviinsa; tämmöisestä sanomasta otti hän rohvaistusta, käytti ja ymmärsi sitä omaksi parhaaksensa, ajatellen kaikella uskalluksella: varmaan on hän yhtä hyvä minuakin kohtaan, kuin hänestä huudetaan ja hänen hyvä maineensa kuuluu. Ei syntynyt niinmuodoin usko hänessä järjestä, vaan vaikutettuna siitä sanomasta, jonka oli kuullut Kristuksesta, niinkuin p. Paavali Rom. 10: 17 sanoo: usko tulee kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta eli Kristuksen sanomasta.

4. Tämmöinen sanoma on nyt evankeliumi, joka on autuuden ja kaiken hyvän alku, jatko ja täytäntö. Olemmepa usiasti kuulleet, kuinka kaikkein ensiksi evankeliumia kuultakoon, ja sitte uskottakoon, rakastettakoon ja tehtäköön hyviä töitä; mutta älköön suinkaan aljettako töistä, eikä niinmuodoin oikiaa järjestystä nurin käännettäkö, juurikuin töitten opettajat tekevät. Mutta evankeliumi on hyvä sanoma, puhe ja huuto Kristuksesta, kuinka hän on sula lempeys, rakkaus ja armo, niin ettei tainkaltaista ikään kuultu toisesta ihmisestä tahi pyhästä. Sillä vaikka toisillakin on hyvä sanomansa, ja huutonsa, ei ole se kuitenkaan evankeliumia, vaan yksin sanoma Kristuksen hyvyydestä ja armosta; ja missä yhtä haavaa tahdotaan huutoon tuoda muita pyhiä, siellä ei ole enään evankeliumia. Sillä evankeliumi tahtoo rakentaa yksistänsä uskomaan ja uskaltamaan kallioon Jesukseen Kristukseen.

5. Näethän siis nyt, kuinka spitalisen esimerkki sotii uskon puolesta ja töitä vastaan. Sillä niinkuin Kristus sulasta armosta auttaa tätä miestä uskon kautta, ilman hänen töitänsä ja ansiotansa, niin tekee hän jokaisellenkin, ja vaatii meitä uskomaan ja odottamaan häneltä samaa. Jos spitalinen olisi tullut hänelle, sanoen: "katso Herra, niin ja niin paljon olen rukoillut ja paastonnut j. m. s., katsoppas nyt tätä ja puhdista minua sen vuoksi;" ei totisesti olisi Kristus häntä ikään puhdistanut. Sillä sellainen ihminen ei uskalla Jumalan armoon, vaan omaan ansioonsa; eikä niinmuodoin ylistä, rakasta, kiitä ja ano Jumalan armoa, vaan omat työt anastavat tämmöisen kunnian ja ryöstävät Jumalalta, mitä Jumalan on. Tätä kutsutaan oman kätensä suutelemiseksi, ja Jumalan kieltämiseksi, niinkuin Job 31: 27, 28 sanoo: onko sydämmeni salaa minua vietellyt kättäni suutelemahan? Joka myös on vääryys tuomarein edessä; sillä niin olisin kieltänyt Jumalan ylhäältä. Ja Esaia 2: 8: he kumartavat käsialaansa, se on, sitä kunniaa ja uskallusta, kuin tulisi antaa Jumalan armolle, sen he antavat omille töillensä.

6. Toisaalta on meillä tässä esimerkki Kristuksen rakkaudestakin spitalista kohtaan. Sillä tässä näemme, kuinka rakkaus tekee Kristuksen palveliaksi, niin että hän suotta ja ilman mitäkään auttaa tätä viheliäistä, kunniaa, suosiota ja hyödytystä hakemata, vain tämän köyhän miehen hyödyksi ja Isän Jumalan kunniaksi. Sentähden kieltääkin hän spitalisen miehen sanomasta kellenkään, että tämä olisi sulan puhtaan, vapaan ja lempiän rakkauden työ. Tämä on nyt se, mitä usein ennen olen sanonut, että usko tekee meidän herroiksi, mutta rakkaus palvelioiksi. Niin aina, uskon kautta tulemma me jumaliksi ja pääsemme Jumalan luontoisiksi ja nimellisiksi, niinkuin Ps. 82: 6 lausuu: minä tosin sanoin: te olette Jumalia; ja kaikki Korkeimman lapsia. Mutta rakkauden kautta tulemme kaikkein köyhimpäin vertaisiksi. Uskon kautta rikastumme ja saamme kaikkia kyllin: mutta rakkauden kautta palvelemme joka ihmistä. Uskon kautta saamme lahjoja ylhäältä Jumalalta, mutta rakkauden kautta jaamme niitä lähimmäisellemme maan päällä; juurikuin Kristus jumaluutensa puolesta ei tarvinnut mitään, mutta miehuutensa puolesta palveli jokaista, joka häntä tarvitsi.

7. Usiasti onkin tästä puhuttu, että meidän tulee uskon kautta syntyä Jumalan lapsiksi, jumaliksi, herroiksi ja kuninkaiksi, samoinkuin Kristus ijankaikkisuudesta syntyi totiseksi Jumalaksi Isästä; ja että meidän toisappäin tulee rakkauden kautta antauta lähimmäisellemme palvelukseksi ja avuksi, samoinkuin Kristus syntyi ihmiseksi kaikkia auttamaan. Ja niin kuin ei Kristus töillä eikä miehuuden ottamallansa ansainnut olla totinen Jumala, vaan on tätä syntymisestänsä ilman töitä, jo ennen ihmiseksikään tultuansa; niin ei ole meilläkään Jumalan lapsen oikeutta, syntein anteeksi saamista ja pelastusta kuolemasta ja helvetistä töittemme tahi rakkautemme ansiosta, vaan armosta uskon kautta evankeliumiin, ennen töitä ja rakkautta. Ja niinkuin Kristus oli ijankaikkinen Jumala ennen tulemistansa ihmiseksi meitä auttamaan; niin teemmä mekin hyvää ja rakastamme lähimmäistämme, vasta kuin uskon kautta jo olemme hurskaat, synneistämme vapaat, elävät, autuaat, ja Jumalan lapsiksi päässeet. Olkoon nyt tämä kylliksi edelliseen esimerkkiin spitalisesta.

8. Toinen esimerkki (sadanpäämiehestä) on aivan edellisen kaltainen, mitä uskoon ja rakkauteen tulee. Sillä tälläkin sadanpäämiehellä oli sydämellinen uskallus Kristukseen, eikä hän katsele mitään muuta, kuin sulaa Kristuksen lempeyttä ja armoa; muutoin ei olisi hän suinkaan mennyt hänen tykönsä tahi lähettänyt sanaa hänelle, niinkuin Luukas luv 7: 3 sanoo. Eipä olisi hänellä ollut tämmöistä rohkiaa uskallustakaan, jollei olisi ennen kuullut Kristuksen lempeydestä ja armosta; niin että evankeliumi on tässäkin hänelle alku ja herätys uskoon eli uskallukseen. Josta taasen opimme, että evankeliumilla aljettakoon, sitä uskottakoon, katsomata jotakaan ansiota tahi työtä. Ei haaskannut tämä sadanpäämies mihinkään ansioon tahi työhön, vaan uskalsi yksistään Kristuksen hyvyyteen. Näemme siis, kuinka kaikki Kristuksen työt osoittavat esimerkin evankeliumista, uskosta ja rakkaudesta. Niin ikään näemme tässä oikian rakkaudenkin esimerkin, kuin Kristus tekee hänelle hyvää ilman lahjaa tahi voiton tarkoitusta, niinkuin edellä olemme sanoneet.

9. Vielä osoittaa sadanpäämies tässä rakkauden esimerkin siinäkin, että hän ottaa sydämellensä palveliansa asian juurikuin omansa, samoinkuin Kristuskin otti meidän asiamme, ja tekee palvelialle maksota tämän hyvän työn, ainoastansa hänen hyväksensä; niinkuin Luukas 7: 2 sanoo sadanpäämiehen tätä tehneen sentähden, että piti paljon tästä palveliasta. Ikäänkuin tahtoisi sanoa: rakkaus ja suosio palveliahansa pakoitti sadanpäämiestä huolehtimaan palveliansa hätää, ja niinmuodoin rukoilemaan hänen puolestansa. Niin mekin tehkäämme, ja varoikaamme pettymästä luullen nyt omaavamme evankeliumin, vaikka emme kuitenkaan huoli lähimmäisestämme hänen hädässänsä. Olkoon tämä sanottu näistä kahdesta esimerkistä. Nyt katselkaamme muutamia muita kappaleita tässä tekstissä.

10. Että spitalinen rukouksessaan niin maltattaa mielensä, että sanoo: Herra, jos vain tahdot, voit sinä minun puhdistaa, ei ole niin ymmärrettävä, kuin epäilisi hän Kristuksen lempeydestä ja armosta; sillä usko on arvotoin, joskin uskoisi Kristuksen kaikkivaltiaaksi ja kaikkitietäväksi. Sillä vasta se on elävä usko, kuin ei epäillä, että Jumala hyvyydestään ja armostaan tahtoo tehdä, mitä me anomme. Vaan se on ymmärrettävä näin: usko ei epäile Jumalan pitävän armollista tahtoa ihmistä kohtaan, ja suovan hänelle kaikkea hyvää. Mutta tietämätöintä on, lieneekö kaikki, mitä usko anoo, juuri hyvää ja hyödyllistä: Jumala sen yksistään tietää. Sentähden rukoilee usko niin, että sulkee tämän kaiken Jumalan armolliseen tahtoon, eikä epäile Jumalan sitä antavan, jos se lienee Jumalalle kunniaksi ja meille hyödytykseksi; jollei, niin tietää (usko) kanssa Jumalan tahdon tätä suuresta armosta kieltävän sentähden, että Jumala näkee paremmaksi olla tätä (uskovaiselle) antamasta. Kuitenkin pysyy usko tämän ohessa yhtä vahvana ja lujana Jumalan armollisesta tahdosta, joko sitte Jumala antaa, taikka on antamata, niinkuin p. Paavali Rom. 8: 26 sanoo: emmepä tiedä mitään rukoilla, niinkuin tulisi; aivankuin hän Isä meidässä käskee meitä asettamaan Jumalan tahtoa edelle oman tahtomme ja sitä rukoilemaan.

11. Tämä on, mitä usein olen sanonut, että on uskottava epäilemätä ja määrää panemata Jumalan hyvyydelle; rukoiltava on vain sillä määrällä eli ehdolla, että se tapahtuisi Jumalan kunniaksi ja hänen valtakuntansa ja tahtonsa menestymiseksi, ettemme panisi hänen tahdollensa jotakaan aikaa, paikkaa, mittaa tahi nimeä, vaan jättäisimme nämät kaikki hänelle kohdastansa. Niin teki tässä spitalinen, ja sentähden kelpaakin hänen rukouksensa niin hyvin Herralle ja tulee kohta kuulluksi. Sillä missä me jätämme rukouksemme hänen omaan tahtoonsa, siellä ei hän muuta saata, kuin puoleltansa tehdä meille mieliksi. Usko tekee hänen suosiolliseksi meitä kohtaan; ja niin tekee tämmöinen Jumalan tahdon haltuun jätetty rukous, että hän antaa mitä me rukoilemme. Minkä tähden Kristus näytti spitalisen pappein pariin ja mitä se merkitsee, selitetään kylliksi saarnassamme kymmenestä spitalisesta. (Katso sitä saarnaa.)

12. Mutta että Kristus vielä sanoo: en ole tavannut senkaltaista uskoa Israelissa, siitä on paljon huolella neuvoteltu, ettei Kristus jäisi valehteliaksi, taikka Jumalan äiti ja apostolit ei joutuisi halvemmiksi tätä sadanpäämiestä. Vaikka nyt saattaisinkin sanoa Kristuksen tässä puhuvan Israelin kansasta, jonka keskellä hän oli saarnannut ja jonka tykö tullut, niin ettei hänen äitiänsä ja opetuslapsiansa, jotka häntä seurasivat, tässä luettane Israelin kansaan, jolle hän näitten kanssa tuli ja saarnasi; tahdon kuitenkin suorastaan pysyä Herran sanoissa ja niitä ymmärtää niin kuin ne kuuluvat; ensiksikin sentähden, ettei se sodi vastoin mitään uskonkappaletta, että tämän sadanpäämiehen uskolla ei ole vertaansa apostoleissa eikä Kristuksen äitissä. Missä ei nyt mikään uskonkappale julkisesti sodi vastoin Kristuksen sanoja, siellä ovat sanat ymmärrettäviä niinkuin kuuluvat, eikä käännettäviä eikä väännettäviä meidän selityksillämme, ei jonnkun pyhän eikä enkelin, eipä edes Jumalankaan tähden, sillä hänen sanansa ovat itse totuus yli kaikkein pyhäin ja enkelein.

13. Toiseksi sentähden, että tämmöinen selitys ja väänteleminen syntyy lihallisesta mielestä ja hartaudesta, jossa ei arvata Jumalan pyhiä hänen armonsa, vaan heidän omain personainsa ansion ja suuruuden jälkeen, joka on vastoin Jumalaa; sillä hän arvaa heitä toisin, yksistänsä armonsa jälkeen. Niin ei hän sallinut pyhän Johannes Kastajankaan tehdä ihmetöitä, Joh. 10: 41, joita kuitenkin moni halvempi pyhä teki. Lyhyesti: hän tekee usein vähäin pyhäinsä kautta, mitä hän ei tee suurten kautta. Kahdentoistavuotisena hän piiloi äitiänsä ja antoi hänen tietämättömyydessä kuljeskella, Luuk. 2: 12, j. seur. Pääsiäispäivänä hän ilmaantui ennen Maria Magdalenalle, kuin äitillensä ja apostoleille, Joh 20: 14. Hän puhutteli ystävällisemmästi Samarian vaimoa, Joh. 4: 7, ja huoruudesta kiinniotettua vaimoa, Joh 8:10, kuin hän koskaan puhutteli omaa äitiänsä. Niin, Pietarin langetessa ja kieltäessä Kristuksen, seisoo kuitenkin ristiinnaulittu ryöväri lujana uskossa Kristukseen.

14. Tällä ja tämällaisilla ihmeillä osoittaa hän tahtovansa pitää Pyhän Henkensä meiltä mittaamattomana hänen pyhissänsä, ja kieltää meitä tuomitsemasta personan jälkeen: hän tahtoo jakaa lahjojansa oman vapaan tahtonsa suosiosta, 1 Kor. 12: 11, eikä meidän hyväksymisestämme. Jopa, hän sanoo itsestänsä: Joh. 14: 12, joka minuhun uskoo, ne työt, jotka minä teen, on hänkin tekevä, ja suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä. Kaikkea tätä sentähden, ettei kukaan koroittaisi itseänsä toisen yli, eikä kukaan koroittaisi ketään pyhää yli toisen ja niin rakentaisi lahkokuntaa; vaan ottaisi ne kaikki yhden veroisiksi Jumalan armon suhteen, ehkä ovat erillaisia lahjoista. Pyhän Stefanin kautta tahtoo hän tehdä jotakin, jota ei tahdo p. Pietarin kautta, ja p. Pietarin kautta jotakin, jota ei tahdo äitinsä kautta, että hän olisi se ainoa, joka tahtonsa jälkeen vaikuttaa kaikki kaikissa, ilman personan eroitusta.

15. Niin ymmärrettäköön tässäkin, ettei hän saarnaamisensa aikana tavannut tämmöistä uskoa, ei äitissänsä eikä apostoleissa; vaikka jääköön siksensä, josko hän koskaankaan löysi suurempaa uskoa äitissään ja apostoleissa, ja monissa muissa. Sillä onpa hyvin mahdollista, että hän antoi äitillensä suuren uskon hänen siittämisensä ja synnyttämisensä aikana, mutta sen perästä vähemmän taikka harvoin niin suurta uskoa, ja sallei sen välistä vaipua, niinkuin hän teki, koska Maria kolmeksi päiväksi kadotti hänen, Luuk. 2, joten hän tekee kaikille pyhillensäkin. Ja jollei hän tätä tekisi, kyllä kai joutuisivat pyhät röykkeyteen ja tekisivät itsensä epäjumaliksi, tahi tekisimme me ne niiksi, katsellen enemmän heidän ansioonsa ja personiinsa, kuin Jumalan armoon.

16. Huomaa nyt tästä, mitä hulluja me olemme, ja kuinka vähän ymmärrämme Jumalan töitä ja ihmeitä, me juuri, jotka niin halveksimme yhteisen kristillisen kansan ja luulemme yksistänsä pispa-hiippain ja oppineitten voivan ymmärtää ja tuomita Jumalan totuudesta; koska kuitenkin Kristus koroittaa tämän pakanan uskoinensa yli kaikkein opetuslastensa. Syy siihen on, että enemmin ripumme personissa ja säädyissä, kuin Jumalan sanassa ja armossa. Sentähden joudummekin ynnä personain ja säätyin kansssa kaikellaiseen eksytykseen, ja kehumme sitte kristillisen seurakunnan ja kokousten niin päättäneen, eivät ne erehtyne, koska heillä on Pyhä Henki. Sillä aikaa asustelee Kristus kuitenkin ylönkatsotuissa, ja sallii niin korkialle arvattuin personain ja kokousten helvettiin mennä. Huomaa sentähden tarkoin, että Kristus niin koroittaa tämän pakanan, Hannaksen, Kaifaksen ja kaikkein pappein, kirjanoppineitten ja pyhäinkin yli, että he kaikki niin paljoa vähemmin voisivat päättää ja säätää jotakin hänestä, kuin heidän ennemmin tulisi olla hänen oppilaitansa. Jumala antaa suurelle pyhälle vähän uskon ja vähemmälle pyhälle suuren uskon, että aina itsekukin nöyryydessä pitäisi toisensa itseänsä parempana. Fil. 2: 3.

17. Herra, en ole minä mahdollinen, että sinä tulet minun kattoni alle. Tässä ilmaantuu nyt tämän pakanan suuri usko, että hän tietää, kuinka autuus ei perusta itseänsä Kristuksen ruumiilliseen läsnäoloon, joka ei siihen autakkaan, vaan Jumalan sanaan ja uskoon. Tätä ei apostolit vielä tienneet, eikä kukatiesi hänen äitinsäkään, vaan uskalsivat vahvasti hänen ruumiilliseen läsnäoloonsa, jota eivät niin helposti tahtoneet jättää, niinkuin nähdään Joh. 16: 6. He eivät vielä uskaltaneet yksistänsä hänen sanaansa; mutta tämä pakana tytyy niin täydellisesti siihen, ettei edes pyydä itsellensä hänen ruumiillista läsnäoloansakaan, eikä arvaa itseänsä siihen mahdolliseksi, vieläpä todistaa sellaisen vahvan uskonsa eräällä esimerkillä ja sanoo: minähän olen ihminen, ja voin kuitenkin alamaisissani yhdellä sanalla toimeen saattaa, mitä minä tahdon: etkö sitte sinä sanallas vaikuttaisi, mitä sinä tahdot; sillä minä tiedän varmaan ja sinä sen kanssa todeksi näytät, että terveys ja sairaus, kuolema ja elämä ovat sinun allas, niinkuin minun sotamieheni ovat minun allani? Sentähden paranikin hänen palveliansa tämän uskon voimasta sillä hetkellä.

18. Ja koska tässä aika ja teksti myöntävät, täytyy meidän vähän puhua vieraasta uskosta ja sen voimasta; olletinkin kuin monet tästä huolehtivat varsinkin nuorten lasten vuoksi, joita ei arvella autuaiksi tulevan kasteessa oman uskonsa, vaan vieraan uskon kautta; niinkuin tämä palvelia tässä ei parane oman uskonsa, vaan herransa uskon kautta. Tästä asiasta emme ole vielä tähän saakka puhuneet, sentähden pitää meidän tässä puhua siitä, estääksemme vointimme perästä tulevaa vaaraa ja eksytystä.

19. Ensiksi täytyy meidän olettaa tämä vahvaksi ja perustetuksi totuudeksi, ettei kukaan pääse autuaaksi toisen uskolla eikä vanhurskaudella, vaan omallansa; ja vastahakaan, ei kadoteta ketään toisen epäuskon taikka synnin, vaan oman epäuskonsa tähden, niinkuin Kristus selkiästi ja selvästi vakuuttaa 1 Mark. 16: joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan. Ja Rom. 1: 17: vanhurskas on uskosta elävä. Ja Joh. 3: 16, 18, ei ole kenkään, kuin häneen uskoo, hukkuva, vaan ijankaikkisen elämän saapa, ja joka häneen uskoo, ei häntä tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu. Nämät ovat selkiät, julkiset sanat, että joka ainoan tulee uskoa itse puolestansa, ja ettei kukaan voi auttaa itseänsä vieraalla uskolla ilman omaa uskoa. Näistä lauseista ei ole luovuttava eikä niitä kiellettävä, seuratkoon sitte mitä seurannee; ja hukkukoon ennemmin vaikka koko mailma, kuin tämä jumalalinen totuus muutettaisiin. Ja jos vielä tätä vastaan asetettaisiin jotakin totuuden kaltaista, jota et voi vastustaa; niin tunnusta pikemmin ymmärtämättömyytes, ja jätä asia Jumalalle, ennenkuin myönnät jotakin vastoin näitä selviä lauseita. Jääkööt pakanat, Judalaiset, Turkkilaiset, pienet lapset ja kaikki tyynni minne jäävät, näitten sanain täytyy ja pitää olla oikiat ja totiset.

20. Nyt kysytään: mihinkä ne pienet lapset jäävät, joilla ei vielä ole ymmärrystä, eivätkä voi uskoa itse puolestansa, sillä niin kirjoitetaan Rom. 10: 17: usko tulee kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta. Nythän ei pienet lapset kuule eikä ymmärrä Jumalan sanaa, sentähden ei liene heillä omaa uskoakaan. Tähän kysymykseen miettivät järkiniekat korkia-opistoissa ja paavi-lahko sen vastauksen, että pieniä lapsia kastetaan ilman omaa uskoa, nimittäin seurakunnan uskon turvissa, jonka kummit tunnustavat kasteessa; sen turvissa annetaan lapsille kasteessa, kasteen vaikutuksesta ja voimasta, synnit anteeksi ja oma usko sytytetään heissä armon kautta sydämehen, niin että lapsi vastuudesta syntyy vedestä ja Pyhästä Hengestä.

21. Mutta kuin kysytään perustusta tämmöiseen vastaukseen, ja missä se Raamatussa on luettava, havaitaan tämän olevan ihan pimiää savua, taikka osoittavat he meitä hattuhunsa, sanoen: "me olemme korkiasti oppineita tohtoreita ja päätämme niin; sentähden on se oikiaa, eikä siihen tarvita lisää kysymyksiä!", niinkuin pian kaikella heidän opillansa ei ole muuta perustusta, kuin omat unensa ja mietelmänsä. Ja kuin he mitä urhollisimmasti varustavat itsensä, tuovat he esiin jonkun lankahienon lauseen p. Augustinosta tahi jostakin muusta pyhästä isästä. Mutta tämä ei ole meille kylliksi sielun autuutta koskevissa kohdissa; sillä he itse ja kaikki pyhät isät ovat ihmisiä. Kuka nyt minulle takaa heidän oikein sanovan? Kuka siihen uskaltaisi ja kuolisi sen turvissa, kuin opettavat sitä ilman Raamattua ja Jumalan sanaa? Pyhiä siellä, pyhiä täällä; mutta koska sieluni ijankaikkinen joko hukkumus tahi pelastus on kaupalla, en tohdi minä uskaltaa kaikkiin enkeleihin ja pyhiin, vielä vähemmin yhteen taikka kahteen pyhään, jolleivät minulle osoita Jumalan sanaa.

22. Tästä valheesta ovat vielä menneet edemmä, ja niin kauvas päässeet, että opettivat ja vieläkin totena pitävät sakramentillä olevan semmoisen voiman, että vaikka ei sinussa ollenkaan ole uskoa, ja sinä nautit sakramentin, saat kuitenkin armon ja syntein anteeksi saamisen, ilman uskoa, jollet vain ole aikomisessa syntiä tehdä. Tämän ovat he opiksi ottaneet edellisen ajatuksen johdosta, luullessaan, että pienet lapset, kuten uneksivat, näin ilman uskota saavat armon, ainoastansa kasteen voimasta ja vaikutuksesta. Sentähden antavat he saman edun vanhoillenkin ja kaikille ihmisille ja puhuvat kaikkea tämmöistä omasta päästään, jolla juuri somasti juurittavat kristillisen uskon pois maasta, tehden sitä mitättömäksi ja tarpeettomaksi, ja rakentavat niinmuodoin sakramenttein voimalla ainoastansa omia töitä. Tästä olen kylliksi kirjoittanut vastaus-kirjassani Leo paavin antamaan bullaan (käskykirjaan).

23. Vanhat pyhät isät puhuivat, vaikka ei kyllin selvästi, kuitenkin paremmin tästä asiasta. He eivät uneksi tämmöisestä sakramenttein voimasta, vaan sanovat näin: "pienet lapset kastetaan kristillisen seurakunnan uskossa;" mutta kuin eivät tätä perinpohjin selitä, mitenkä tämmöinen kristillinen usko tulee lapsille avuksi, joko tämän kautta saavat oman uskon, tahi ainoastansa näin kastetaan kristikunnan uskon turviin, ilman omaa uskoa; niin tarttua takertuvat järkiniekat tähän, ja selittävät pyhäin isäin sanat niin päin: että lapset kastetaan ilman omaa uskoa, mutta saavat kuitenkin armon kristillisen seurakunnan uskossa. Sillä he ovat uskon vihamiehiä, ja missä voivat koroittaa töitä, siinä täytyy uskkon vaipua, eivätkä ajattele: "entä jos pyhät isät eksyivät, taikka me emme heitä oikein ymmärtäneet?"

24. Varo tätä myrkkyä ja eksymistä, jos kohta tämä olisikin kaikkein isäin ja kokousten selvä ajatus. Sillä ei se kestä; eikä sillä ole Raamattu, vaan ihan ihmisluulot ja unet perustuksena, vieläpä sotii päätä pahkaa ja julkisesti vastoin äsken mainittua Raamatun päälausetta, jossa Kristus sanoo: joka uskoo ja kastetaan j. n. e.; niin että lyhyesti sanottu: kaste ei auta ketään, eikä ole kellenkään annettava, joka ei usko itse puolestansa, niinkuin itse p. Augustinus sanoo: non sacramentum justificat, sed fides sacramenti, ei sakramentti vanhurskauta, vaan sakramentin usko.

25. Paitsi näitä, löytyy vielä monta muutakin, niinkuin Valdensi-veljiksi nimitetyt, jotka tosin päättävät, että kunkin tulee uskoa itse puolestansa ja omalla uskolla nauttia kaste eli sakramentti, jollei, ei auta häntä kaste tahi sakramenttikään mitään, ja sen verran puhuvat ja päättävät he oikein. Mutta että kuitenkin menevät kastamaan pieniä lapsia, joita katsovat oleviksi ilman omaa uskoa, tällä pilkkaavat pyhää kastetta ja tekevät syntiä toista käskyä vastaan siinä, kuin tieten, tahallansa turhaksi lausuvat Jumalan sanan ja nimen. He sanovat kyllä kastavansa lapsia vasta-saatavaan uskoon, kuin ne ymmärrykseensä ehtivät; mutta turhaa on tämäkin väitös. Sillä uskon pitää oleman ennen taikka ainakin kasteessa, muutoin ei lasta vapahdeta, ei synnistä eikä perkeleestä.

26. Jos nyt heidän ajatuksensa oikia olisi, tulisi tuo kaikki ihan valheeksi ja pilkaksi, mitä kasteessa tehdään lapsen suhteen. Sillä siellä kysyy kastaja: uskotkos lapsi? ja lapsen puolesta vastataan: "minä uskon." Tahdotkos kasteeseen päästä? Tähänkin vastataan: "minä tahdon." Nyt ei kuitenkaan kasteta ketään lapsen si[j]assa, vaan se kastetaan itse. Sentähden täytyy sen, joko itse uskoa, taikka kummien valhetella, lapsen puolesta sanoessansa: "minä uskon." Vielä lisää: kastaja lukee lapsen vastauudesta syntyneen, saaneen syntinsä anteeksi, ja olevan vapahdetun perkeleestä; ja merkiksi tähän puettaa sen valkoiseen paitaan ja pitelee sitä kaikessa, niinkuin olisi vastauudesta syntynyt ja pyhä Jumalan lapsi; joka toki kaikki olisi petosta, jollei lapsessa olisi oma uskonsa. Jopa, parempi olisi ettei koskaan yhtäkään lasta kastettaisi, kuin että tällä tavalla hullutellaan ja ilvehditään Jumalan sanalla ja tällä sakramentillä, ikäänkuin olisi Jumalamme joku epäjumala tahi narri.

27. Ei auta sekään heitä, että puhuvat kolmellaisesta Jumalan valtakunnasta, joista ensimmäinen olisi kristillinen seurakunta, toinen ijankaikkinen elämä, ja kolmas evankeliumi; ja sanovat sitte lapsia kastettavan Jumalan valtakuntaan ensimmäisessä ja kolmannessa ymmärryksessä, se on: heidän kasteensa ei tee heitä autuaiksi, eikä tuota syntein anteeksi saamista, vaan heitä otetaan yksin kristikuntaan ja saatetaan evankeliumin osallisuuteen. Tämä kaikki ei maksa mitään, ja on syntynyttä heidän omassa luulossansa. Sillä tulla kristittyin joukkoon ja kuulla evankeliumia, se ei ole tulla taivaan valtakuntaan; sillä se on pakanoihinkin sopivaa, ilman kastetta. Puhunet sitte taivaan valtakunnasta ensimmäisessä, toisessa tahi kolmannessa ymmärryksessä, tahi kuinka tahdot, ei ole tämä kuitenkaan tulla taivaan valtakuntaan. Sillä olla taivaan valtakunnassa, tietää samaa, kuin olla elävä jäsen kristikunnassa, eikä ainoastansa kuulla evankeliumia, vaan uskoakkin. Muutoin olisi ihminen juuri kuin kristittyin sekaan heitetty hirsi ja pölkky, taikka niinkuin perkele on heidän joukossansa. Tämä siis ei kelpaa mihinkään.

28. Siitä seuraisi vielä, että kristillisellä seurakunnalla olisi kahtalainen kaste, ja ettei lapsilla olisi sama kaste kuin vanhoilla, kussa kuitenkin p. Paavali sanoo: yksi Herra, yksi usko, yksi kaste, Ef. 4: 5. Sillä jollei kaste tee ja anna lapsille samaa kuin vanhoille, ei olekkaan se sama kaste, eipä mikään kaste, vaan ihan pila ja pilkkakaste; koska ei ole mitään muuta kastetta, kuin autuaaksi tekevä kaste. Ketä tiedät eli luulet kasteen ei autuaaksi tekevän, sitä älköön kastettakokaan; mutta jos hän sittenkin kastetaan, ei ole tämä mikään kristillinen kaste, koska ei sen uskota vaikuttavan, mitä kasteen tulee vaikuttaa: sentähden on tämä aivan toinen ja vieras kaste. Olisikin sentähden melkein tarpeellista, että Valdensi-veljekset itsekkin uudestansa kastettaisiin, niinkuin he meikäläisiäkin kastavat; sillä he saavat kasteen ilman uskoa, niinpä, vastoin uskoakin, ja antavat toisen, vieraan kristittömän kasteen Jumalan pilkaksi ja häväistykseksi.

29. Jollemme nyt osaa paremmin vastata tähän kysymykseen ja todeksi näyttää, että pienissä lapsissa on oma uskonsa ja että he itse uskovat, on päätökseni ja uskollinen neuvoni se, että herjetään jota pikemmin sitä paremmin kastamasta yhtäkään lasta, ettemme tämmöisellä turhalla apinoimisella pilkkaisi ja häväisisi Jumalan korkiasti ylistettyä majesteettiä. Sentähden päätämme ja vastaamme tähän näin: lapsilla on kasteessa oma uskonsa ja ne uskovat itse, jonka Jumala heissä vaikuttaa kummein rukouksesta ja (kasteeseen) saattamisesta kristillisen seurakunnan uskossa. Ja sen verran voimaa omistamme nyt vieraalle uskolle. Ei niin ymmärtäen että joku senkautta autuaaksi joutuisi; vaan että hän senkautta, ikäänkuin toisen rukouksen ja avun kautta, saattaa Jumalalta saada oman uskonsa, jolla hän autuaaksi tulee.

30. Samoin sattuu luonnollisessa elämässäni ja kuolemassanikin. Jos mieli minun elää, tulee minun itse syntyä, eikä saata kukaan niin syntyä minun siassani, että minä sen kautta elämän saisin. Mutta äiti ja kätilöin (lapsen-ämmä) saattavat hyvin elämällänsä auttaa minua syntymiseeni, että minäkin senkautta eläisin. Samaten: jos minun on kuoleminen, totta on minun itseni silloin kuoleminen, eikä saata minua kenenkään kuolema siitä auttaa. Mutta toisen kuolema kyllä voipi saattaa minulle oman kuolemani, niinkuin esimerkiksi; kuin peljästyn siitä, ja joudun halvatuksi, taikka jos kuollut kaatuu päälleni ja runtelee tahi läkähyttää minun, tahi minä kuolen hänen kalmastansa. Niin ei saata toinen mennä minun puolestani helvettiinkään; mutta toinen saattaa kyllä eksyttävällä opilla ja elämällä niin vietellä minua, että itse menen sinne villityksen kautta, johon toinen vietteli minun. Niin ikään ei saata toinen minun puolestani mennä taivaaseenkaan; mutta saattaa kyllä saarnalla, opetuksella, hallituksella, ja puoltorukouksella auttaa minua sellaiseen uskoon, jonka kautta pääsen taivaaseen. Ei tämä sadanpäämies parantunut palveliansa taudista; vaan saattoi niin paljon aikoihin, että palvelia itse parani.

31. Niin sanomme mekin tässä: ei lapsia kasteta kummein eikä seurakunnan uskossa, vaan kummein ja kristikunnan usko rukoilee ja toimittaa heille oman uskon, jossa he kastetaan ja puolestansa uskovat. Tähän on meillä voimalllisia Raamatunlauseita, Matth. 19: 13, 14, 15. Mark. 10: 13, 14. Luukk. 18: 15: 15, 16, joissa (kerrotaan) muutamain tuoneen lapsia Herran Jesuksen tykö, että hän heihin rupeisi, ja opetuslapset estelivät heitä tästä. Silloin nuhteli hän opetuslapsiansa ja otti lapset syliinsä ja siunasi heitä, sanoen: senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Tämmöisiä lauseita ei ota kukaan meiltä pois, eikä kumoo niitä millään väitteellä. Sillä tässä luemme, ettei Kristus kiellä kantamasta lapsia tykönsä, jopa, hän vaatiikin sitä, siunaa ja omistaa heille Jumalan valtakunnan. Tätä nyt hyvin muistakaamme.

32. Arvelemata kirjoitettiin tämä luonnollisista lapsista, eikä kelpaa selittää näitä sanoja niin, kuin tarkoittaisi hän hengellisiä lapsia, jotka ovat pieniä nöyryydestänsä; sillä nämät olivat luonnollisia vähäisiä lapsia, jotka Luukas nimittää infantes: näitten päälle tulee Kristuksen siunaus ja juuri niistä hän sanoo, että heidän on taivaan valtakunta. Mitä nyt tähän sanomme? Jos sanomme heidän olleen ilman omaa uskoa, niin ovat äsken mainitut lauseet vääriä: joka ei usko, hän on jo tuomittu, j. n. e. Ja niin valehtelisi kanssa Kristus, sanoessaan taivaan valtakunnan olevan heidän, eikä puhuisi silloin toden teolla oikiasta taivaan valtakunnasta. Selitä nyt nämät sanat miten tahansa, on se kuitenkin selkiää, että lapset ovat tuotettavat Kristuksen tykö, eikä saa heitä tästä estää. Ja kuin he näin ovat saatetut Kristuksen tykö, tulee meidän näitten lauseitten johdosta uskoa, että hän siunaa ja antaa heille Jumalan valtakunnan, samatenkuin hän teki näille lapsille. Eikä sovi meidän muuta tehdä ja uskoa, niinkauvan kuin nämät sanat lujina pysyvät: sallikaat lasten tulla minun tyköni, älkäätkä kieltäkö heitä. Niin tulee nyt meidänkin uskoa, että hän, kuin lapset ovat tuodut hänelle, ottaa heitä syliinsä, panee kätensä heidän päällensä, siunaa heitä ja antaa heille Jumalan valtakunnan, niinkauvan kuin se lujana pysyy, että hän siunasi tykönsä tuotuja lapsia, ja antoi heille taivaan. Kuka voi sanoa jotakin tätä tekstiä vastaan? Kuka rohkenisi sulkea lapsia pois kasteesta, tahi epäillä Kristuksen siunaavan niitä, koska he sinne tulevat?

33. Hän on nyt meitä yhtä liki kasteessa, kuin hän silloin oli näitä lapsia: tämänhän me kristityt varmaan tiedämme; sentähden emme rohkene estää lapsia kasteesta, emmekä epäillä hänen siunaavan kaikkia siihen tulevia, joten hän näille teki. Niin jää nyt tähän vain niitten hartaus ja usko, jotka kantavat lapsia hänen tykönsä. Tällä tuomisellansa saattavat he sen aikoihin, että lapset siunataan ja saavat taivaan valtakunnan, joka ei tapahtuisi, jollei heissä, kuten sanottiin, olisi oma uskonsa. Samate sanomme tässäkin: lapset kyllä vieraalla uskolla ja työllä kannetaan kasteeseen; mutta sinne tultuansa, ja papin eli kastajan Kristuksen si[j]assa tehdessä toimitustansa, siunaapi Kristus heitä, antaen heille uskon ja taivaan valtakunnan; sillä papin sanat ja teko on täällä kaikki Kristuksen oma sana ja työ.

34. Tähän sopii myös, mitä Johannes 1 Epist. 2: 13 sanoo: minä kirjoitan teille, isät, minä kirjoitan teille, nuorukaiset, minä kirjoitan teille, lapsukaiseni. Ei ole hänen siinä kyllä, että kirjoittaa nuorukaisille, vaan hän kirjoittaa lapsukaisillekin, jopa sanoo, että hekin ovat tunteneet Isän. Siitähän seuraa, että apostolitkin kastivat lapsia, ja päättivät heidän uskovan ja tuntevan Isän, aivan kuin jos olisivat he ehtineet ymmärrykselle ja osanneet lukea. Ja ehkä joku tässä sanalla: lapsukaiseni ymmärtäisi vanhoja sentähden, että Kristus välistä niin nimittää opetuslapsiansa; on kuitenkin varmaa hänen tässä puhuvan niistä, jotka ovat nuorukaisia nuoremmat; niin että on selvä hänen puhuneen nuoresta kansasta, alla viiden- tahi kahdeksantoista, eikä hän niistä eroita ketäkään hamasta ensimmäisestä vuodesta saakka; sillä mainitaanhan heitä kaikkia lapsiksi.

35. Mutta me tahdomme kuitenkin silmäillä syytä, jonka tähden eivät pidä lapsia uskovaisina. He sanovat: etteivät ne vielä ole päässeet täyteen ymmärrykseen, ei saata ne liioin kuulla Jumalan sanaa, mutta missä ei kuulla Jumalan sanaa, siinä ei saata yhtään uskoakaan olla. Rom. 10: 17: usko tulee kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta, j. n. e. Sanoppas minulle, katsotkos tämän kristillisesti puhutuksi, että näin oman luulomme jälkeen tuomittaisiin Jumalan töistä: lapset ei ole vielä ehtineet ymmärrykseensä, sentähden he eivät saata uskoa? Entä jos sinä mokomalla järjelläs luvuit pois uskosta, ja lapset ymmärtämättömyydessänsä ehtivät uskoon? Mitä hyvää, armaani, tekee järki uskolle ja Jumalan sanalle? Eikö järki juuri ole se, joka kaikkein enimmän sotii uskoa ja Jumalan sanaa vastaan, niin ettei kukaan juuri sen tähden voi päästä uskoon eikä kärsiä Jumalan sanaa, pait jos sen sokaisee ja solvaisee; niin että ihmisen täytyy siitä kuolla ja joutua hulluksi, niin, lastakin hullummaksi, jos muutoin mielii saada uskon ja Jumalan armon, niinkuin Kristus Matth. 18: 3 sanoo: ellette käänny, ja tule lasten kaltaisiksi, ette suinkaan pääse sisälle taivaan valtakuntaan. Kuinka usein tuomitsee Kristus järkeämme, ja vaatii meitä tulemaan lapsiksi ja narreiksi?

36. Niinpä niinkin, minkälaisen järjen luulet tosin niillä lapsilla olleen, joita Jesus otti syliinsä ja siunasi, omistaen heille Jumalan valtakunnan? Eivätkö he vielä olleet järjettömiä? Miksi hän sitte käskee tuomaan niitä tykönsä, ja siunaa niitä? Mistä on nyt näissä lapsissa sellainen usko, joka tekee heidän taivaan valtakunnan lapsiksi? Jopa, juuri sentähden, että ovat ymmärtämättömiä ja mielettömiä, ovat he kelvollisemmat uskoon, kuin vanhat ja järjelliset, joilla järki aina on esteenä, eikä tahdo tunkea suurta päätänsä ahtaan portin läpi. Ei ole silloin toteltava järkeä ja sen töitä, kuin puhutaan uskosta ja Jumalan töistä, Jumala yksin vaikuttaa tässä, ja järki on kuollut ja sokia, ja tässä työssä kuin järjetöin pölkky; niin että Raamattu totena pysyy, joka sanoo: Herra on ihmeellinen pyhissänsä (Ps. 4: 4) ja Es. 55: 9: niin paljon korkeempi kuin taivas on maasta, niin ovat minun tieni korkeemmat teidän teitänne, ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.

37. Mutta koska he niin paljon puhuvat järjestä, täytyy meidänkin hätyyttää heitä omalla viisaudellansa: sano minulle: miksi kastat sinä ihmistä ymmärrykseen tultuansa? Sinä vastaat: hän kuulee silloin Jumalan sanan ja uskoo. Niin kysyn vielä, kuinkas sen tiedät? Sinä vastaat: hänen oman suunsa tunnustuksesta. Silloin sanon: entä jos hän ulkokullailee ja valehtelee? Ethän sinä voi katsoa häntä sydämmeen? Noh niin, koska nyt et kasta muulla perustuksella kuin ihmisen ulkonaisen tunnustuksen johdosta, ja olet tietämätöin hänen uskostansa, ja vaadittu ajattelemaan: jollei hänellä ole enemmän uskoa sydämmessänsä, kuin mitä ulkonaisesti näet, ei auta hänen kuulemisensa, eikä tunnustuksensa, tahi uskonsa mitään; sillä se suittaa olla sula luulo, eikä oikia usko. Kuinka sitte rohkenet sanoa ulkonaisen kuulemisen ja tunnustamisen olevan tarpeellisen kasteeseen? Eikä sen olevan kastettavan, jossa ei tätä ole, mutta sen olevan kastettavan, jossa tämä on? Täytyyhän sinun itses tunnustaa tämmöisen kuulemisen ja tunnustamisen olevan kaikki epätaattavaa, ja sen lisäksi ulottumatointa kasteeseen. Minkä turvissa sitte kastat? Miten aivot sinä kestää, joka näin teet kasteen epäiltäväksi?

38. Eikö niin ole, että sinun täytyy tulla ja tunnustaa sinun ei olevan muuta tehtävää ja tiettävää, kuin että kastettava sinulle tuodaan, joka anoo sinulta kastetta, ja sinun täytyy uskoa eli Jumalan haltuun jättää hänen sisällinen uskomisensa tahi uskottomuutensa? Tällä jäät syyttömäksi ja kastat oikein. Miksi et tahdo sitte tehdä tätä lapsille, joita kuitenkin Kristus käskee tuoda tykönsä, tahtoen siunata heitä; vaan vaatisit edeltäpäin ulkonaista kuulemista ja tunnustamista, jonka kuitenkin tunnustat epätaattavaksi eikä olevan kastettavalle ulottuvaista kasteeseensa; ja kiellät niinmuodoin Kristuksen varmat ja selkiät sanat, joissa hän käskee tuoda lapsia tykönsä, oman epätaattavan ulkonaisen kuulemises tähden?

39. Sano myös minulle: missä on uskovaisen kristityn järki nukkuessansa, koska ei kuitenkaan hänen uskonsa ja Jumalan armo ikään jätä häntä? Jos nyt usko pysyy paikallansa ilman järjen apua tahi tietoa: miksi ei se sitte alkaisi lapsissa ilman järjen tietoa? Niinpä, tätä samaa saatetaan sanoa kaikista muistakin tiloista, joissa kristitty elää ja jotakin askaroitsee, tahi toimii, silloin muistamata ja huomaamata uskoansa ja järkeänsä; jonka vuoksi ei usko kuitenkaan herkeä. Jumalan työt ovat salatut ja ihmeelliset, missä ja milloin hän tahtoo, ja toisappäin kyllin julkiset, missä ja milloinka hän tahtoo, niin että tämä on meistä liian korkiaa ja syvää tuomitaksemme.

40. Koska hän nyt tässä kieltää, ett'ei saa estää lapsia tuomasta hänen tykönsä hänen siunattavaksensa, eikä meiltä vaadita varmaan tietää sisällisen uskon laitaa, eikä ulkonainen kuuleminenkaan, eikä tunnustus riitä (ja ole kylliksi) uskovaiselle; niin jättäkäämme se siksensä, että kastajan on kyllä vain kuulla sen tunnustusta, joka itsestänsä tulee anomaan kastetta, ettei hän vastoin omaatuntoansa antaisi tätä sakramenttiä niille, joissa ei mitään hedelmää ole odotettavana. Mutta kuin he anomisellansa ja tunnustuksellansa vakuuttavat omaatuntoamme, että me saatamme antaa tätä heille armoa antavaksi sakramentiksi, silloin olemme osaltamme syyttömät, jättäen Jumalan haltuun, liekkö heidän uskonsa oikia, vai väärä. Emme ole kuitenkaan antaneet sitä hyödyttömänä asiana, vaan sillä tunnolla, että se hyödyllistä olisi.

41. Tätä kaikkea sanon sen vuoksi, ettei kastettaisi aivan niin tietämättömään, kuten ne tekevät, jotka tiedollaan, tahdollaan päättävät kasteen aivan tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi. Sillä tässä tekevät kastajat syntiä, kuin tietensä turhaan käyttävät Jumalan sakramentin ja sanan, tahi ainakin ajattelevat omassa tunnossansa sen ei mitään pitävän eikä saattavan vaikuttaa, joka kaiketi on mahdottomasti pidellä sakramenttiä, ja kiusata ja häväistä Jumalaa. Sillä tämähän ei ole antaa sakramenttiä, vaan syljeskellä sitä. Mutta jos ei kastettava usko, vaan ulkokullailee ja valehtelee tunnustuksellansa, olet kuitenkin vointis perästä tehnyt oikein ja oikialla tavalla, hyvällä omalla tunnolla jakanut tämän sakramentin hyödytystä vaikuttavaiseksi.

42. Mutta niitten usko, jotka eivät itsestänsä tule kasteeseen, vaan Kristuksen käskystä tuodaan sinne, jätä hänen haltuunsa, joka käskee tuoda heitä tykönsä; kasta heitä tämän käskyn turvissa ja sano: Herra, sinä saatat heitä tähän, ja käsket kastaa: itse tuosta vastannetkin; siihen minä luotan, eikä minun tarvitse ajaa eikä poistaa heitä tyköäni! Jos eivät vanhain lailla kuulleet sanaa, jonka kautta usko syntyy, kuulevat he sitä pienten lasten lailla. Vanhat kuulevat sitä korvilla ja järjellä, usein ilman uskoa, mutta lapset kuulevat sitä korvilla ja uskolla ilman järkeä; ja usko on sitä lähempänä, mitä vähempänä järki on, ja mitä väkevämpi se on, joka saattaa heitä kasteeseen, kuin  täysi-ikäisten tahto, jotka itsestänsä tulevat.

43. Se näitä uneksioita enimmästi huolettaa, että vanhoilla on ymmärrys, joka on kuultua sanaa uskovinansa; tämä on sitte heidän mielestänsä usko. Sitä vastoin ei huomaita mitään järkeä lapsissa, vaan näkyy, niinkuin eivät ne uskoisi. Mutta sitä he eivät katso, että usko Jumalan sanaan on tykkänään toinen ja syvempi asia, kuin mitä järki tekee Jumalan sanaa kohtaan. Usko on yksistänsä Jumalan työ yli kaiken järjen, jota lapsi on yhtä lähellä kuin vanhakin, jopa paljon lähempänä, ja josta vanha on yhtä kaukana kuin lapsikin, vieläpä paljon kauvempana.

44. Mutta tämä on ihmistekoa, oman järjen kehräystä; ja minusta näkyy, että jos kastetta pidetään totena, niin pidettäköön lasten kaste tosimpana, juuri Kristuksen sanain vuoksi, joka käskee heitä tuomaan tykönsä, kussa vanhat sitä vastoin tulevat itsestänsä. Ja mikä vanhoissa lienee ulkokullaisuutta julkisen järjen tähden, ei ole lapsissa mikään ulkokullaisuus heidän vielä salatun järkensä vuoksi; vaan niinkuin Kristus käski tuomaan heitä tykönsä, niin vaikuttaakin hän heissä siunauksellansa. On tuo totisesti varsin merkillistä, eikä suinkaan paiskattava tuuleen, että Kristus käskee tuomaan lapsia tykönsä ja nuhtelee niitä, jotka tätä kielsivät.

45. Tässä älköön kuitenkaan kukaan ottako syytä ajatella, kuin tahtoisimme halventaa eli kumota saarnavirkaa. Sillä totisesti ei Jumalakaan saarnauta järjellistä kuulemista varten, koska ei siitä mitään hedelmää tule; vaan hengellisen kuulemisen tähden, joka, niinkuin sanottiin, löytyy yhtä hyvin ja vielä paremmin lapsissa, kuin täysikasvaneissa, jonka tähden hekin kuulevat sanan. Sillä mikä on kaste, johon heitä tuodaan, muu kuin evankeliumi? Ja olkoon niinkin, että vain tätä kuulevat kerran. Sitä voimallisemmastipa he tuota kuulevat, sen vuoksi, että Kristus, joka käskee tuoda heitä tykönsä, ottaa heitä omikseen. Täysikasvaneilla on se etu, että sitä kuulevat usein, ja saattavat sitä uudellensa muistella. Mutta heidänkin kuulemisellansa on sama laita, ettei tämä tapahdu monen saarnan kautta; vaan yksi ainoa saarna saattaa välistä niin sattua ihmisen sydämmeen, että hänellä tästä on ijäksi päiväksi, ja mitä sittemmin kuulee, on entisen joko parantamiseksi tahi pahentamiseksi.

46. Sanalla sanoen: lasten kastamisella on perustuksensa näissä Kristuksen sanoissa: sallikaat lasten tulla minun tyköni, älkäätkä kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Tätä on se sanonut, joka ei koskaan valehtele. Lienee tämä siis oikiaa ja kristillistä, että tuomme lapsia hänen tykönsä. Eikä saata tämä muutoin tapahtua, kuin kasteessa. Niin lienee myös varmaa, että hän siunaa, ja antaa kaikille tykönsä tuleville taivaan valtakunnan, kuten hänen sanansa kuuluvat: senkaltaisten on taivaan valtakunta. Olkoon nyt tämä tästä asiasta puhuttu kylliksi tällä kerralla.

47. Lopuksi olisi tässä osoitettava, mitä spitali ja luuvalo hengellisesti merkitsevät. Mutta spitalista puhutaan paljon saarnassamme kymmenestä spitalisesta, sentähden emme tässä laveemmalta puhu siitä. (Amen.)